sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

Lapsitähti Jennette McCurdy on joutunut elämään äitinsä haaveiden mukaan. Hän on ollut äidin jatke. Ikuinen lapsi, jolla on lapsen hoikka vartalo ja lapsen pieni ruokahalu. Autossakin aivan liian pitkään lasten korokeistuin. Jennettellä puhkeaa syömishäiriö, pakko-oireita, mielenterveysongelmia ja alkoholiongelma. Hän yrittää hallita hallitsematonta. Hän ei uskalla kohdata omia tunteitaan. Jennetten halutaan olevan lapsi, vaikka samaan aikaan hän ei saa olla kuin lapsi. Hänen on otettava aikuisten tavoin vastuuta äidistään ja perheen elättämisestä. Jennette alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan vasta pitkän ajan kuluttua siitä kun hänen äitinsä on kuollut syöpään.

"Tähänastisen elämäni tarkoitus on ollut tehdä äiti onnelliseksi, olla se joka äiti haluaa minun olevan. Niin että kuka minä sitten olen kun äitiä ei enää ole?" (s.8)

Jennette McCurdy varttuu vanhempiensa ja veljiensä kanssa Kaliforniassa. Perhe on mormoneja. Yhteisön tilaisuuksissa käyminen on ollut Jennettelle henkireikä, mutta muut perheenjäsenet eivät ole kokeneet yhteisöä tärkeäksi. Äiti haluaa mieluummin elää symbioosissa tyttärensä kanssa ja panostaa näyttelijänuraan. Äiti 'käyttää syöpäkorttia' syyllistääkseen ja kerätäkseen sääliä. Hän myös hamstraa. Koti pursuaa roskatavaraa niin ettei mahdu edes nukkumaan. Jennette kokee, että kaikki on hänen vastuullaan. Hän kieltää itseltään totuuden äitinsä teoista. Hän suojelee äitiä. Hän ei halua oman maailmankuvansa romuttuvan.

"Jokaviikkoinen kirkossakäynti on kolmen tunnin kaunis, rauhallinen hengähdyshetki paikasta, jota eniten inhoan, eli kodista." (s.30)

Jennette McCurdy kuvailee uraansa näyttelijänä alkaen koe-esiintymisistä ja sopimuksesta Academy Kidsin kanssa ja johtaen rooliin ICarlyssa ja omaan spin-off-sarjaan. Hän tekee töitä ja opiskelee kotiopetuksessa. Äiti antaa lukuisia toksisia neuvoja, jotka ovat usein ristiriidassa sen kanssa, mitä ammattilaiset haluavat. Hän jopa pakottaa tyttärensä töihin kovassa kuumeessa. Jennette tunnistetaan kaikkialla, mutta hän inhoaa kuuluisuutta. Hän ei ole saanut itse valita elämänpolkuaan.

"Ahdistus pakottaa minut olemaan ihmisille mieliksi." (s.140)

"Kehoni on ohjelmoitu tottelemaan äitiä." (s.183)

Jennette McCurdy on lahjakas koomikko. Musta huumori näkyy jo kirjan nimessä. Jennette kokee oppineensa näyttelemään pitääkseen manipuloivan äitinsä tyytyväisenä. Hän tietää tismalleen kuinka hänen on minäkin hetkenä käyttäydyttävä. Myös Nickelodeonin ohjaajan kanssa on oltava alati varuillaan ja sopeutettava oma käytös hänen tunnetilojensa mukaan. Myöhemmin ohjaajaa syytetään henkisestä väkivallasta ja seksuaalisesta häirinnästä. Jennette yritetään ostaa hiljaiseksi, mutta hän kieltäytyy.

"Haluan elämäni olevan minun omissa käsissäni." (s.326)

Jennette McCurdyn koskettava tarina ansaitsee tulla kuulluksi. Hänen kokemuksensa ovat äärimmäisiä ja sydäntäsärkeviä. Menneisyyden traumaattisten tapahtumien ja esimerkiksi syömishäiriön muistelu on paikoin hyvinkin yksityiskohtaista. Kirjaa lukiessa ei voi kuin silmät suurina hämmästellä väkivallan karuutta. Sitä huomaa toivovansa, että Jennetten kokemus olisi vain yksittäistapaus, joka ei toistuisi. Lasten tulisi saada elää hyvää elämää turvassa.

"Minun toiveeni ja tarpeeni ansaitsevat tulla kuulluksi." (s.93)

keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Julie Clark: Viimeinen lähtö

Kaksi toisilleen tuntematonta naista kohtaa toisensa lentokentällä ja vaihtaa keskenään lentolippuja ja identiteettiä. Molemmat ovat pakomatkalla, mutta vain toinen heistä onnistuu aikeissaan, sillä toinen lentokoneista syöksyy maahan tuhoisin seurauksin.

"Pian Claire Cookia ei enää ole, hänen ulkokuorensa kiiltävät palaset murtuvat ja heitetään pois." (s.20)

Claire on vaikutusvaltaisen poliitikon vaimo. Kulissien takana mies on väkivaltainen. Lähipiiri tietää pariskunnan tilanteen, mutta päättää vaieta ja asettua suojelemaan miestä. Clairen ainoa keino päästä väkivaltaa pakoon on kadota. Evan menneisyys selviää lukijalle pikku hiljaa. Feministinen tarina kertoo vahvoista naisista ja naisten välisestä ystävyydestä.

"Olen voimaton raivosta ja siitä piittaamattomuudesta, jolla ihmiset sivuuttavat muiden ongelmat, ja myös siitä, etten ole muita parempi." (s.211)

Kirjaa mainostetaan trillerinä, mutta mielestäni kyse on Me Too -henkisestä tarinasta. Claire ja Eva pääsevät molemmat vuorotellen ääneen. He ovat kokeneet kovia ja päättäneet selviytyä pois olosuhteista, joihin he ovat omasta mielestään tahtomattaan ajautuneet. Mielestäni tarina olisi ollut kiinnostavampi, jos naiset olisivat ottaneet vastuuta omasta elämästään karkaamisen sijasta.

"Vain syylliset pakenevat. Juuri niin he odottavat sinun tekevän." (s.123)

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Juha Itkonen, 46-vuotias mies, kertoo avoimesti ajatuksiaan ja tuntemuksiaan omasta keskiluokkaisesta nelilapsisesta ydinperheestään suhteessa omaan lapsuudenperheeseensä. Nettilehtiä selailemalla saa sen käsityksen, että kirjailija on identifioitunut lapsiperhe-elämän puolestapuhujaksi. Lapsiperheelliset tai lapsiperheestä haaveilevat saavat tekstistä samaistumispintaa. Muuten kirjaa voi lukea Itkosen omakohtaisena kertomuksena.

"Uskon, että ihmiset pystyvät helpottamaan toistensa elämää kertomalla omista kokemuksistaan." (s.268)

Itkonen pohtii omia roolejaan lapsiperheessä. Ensin lapsena ja sitten aviomiehenä ja isänä. Hän tarkastelee omaa sukupuolirooliaan ja sukupolvirooliaan. Hän miettii, mitä asioita hän haluaisi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Itkonen kokee, että uusiin rooleihin kasvetaan. Omaa itseä etsitään ja peilataan muihin. Tehdään virheitä, riidellään ja opitaan. Muutos saattaa aiheuttaa ajatuksellista vastarintaa. Uudet roolit ja niihin liittyvät uudet paikat ja keskustelukulttuuri tuntuvat aluksi ahdistavilta ja vierailta ja itselle epäsopivilta ennen kuin niihin tottuu. Kukaan ei ole ennakkoon valmis. Oman roolin etsiminen on jatkuvaa.

"Vanhemmuus on niin kuin elämä muutenkin, suora lähetys ilman kenraaliharjoitusta tai uusinnan mahdollisuutta. Se menee niin kuin menee." (s.208)

Kirjassa kuvataan tunteita, joita lapsiperheeseen liittyvät eri roolit ovat Itkosessa aiheuttaneet. Ahdistus, riittämättömyys, osaamattomuus, häpeä, itsekkyys, katumus, pelko, kateus, haikeus, tyytymättömyys, katkeruus, syyllisyys, suru ja hetken vilahtava onnellisuus. Harmitus mediassa näkyvästä uhrautumisen, kärsimyksen ja luopumisen narratiivista. Itkonen kokee arvostelun kohteena ollessaan korostavansa ylpeyttä omasta perheestään. Hänen mielestään lastenkin kanssa voi elää hyvää elämää. Tulkitsen hyvän elämän tarkoittavan omien arvojen mukaisen elämän elämistä. Ei kukaan halua kuulla, että omasta elämäntavasta puhutaan negatiivisesti tai kyseenalaistaen.

"Minusta se on kiinni, lopulta pelkästään minusta, ja ahdistus, jonka ahdistukseni keskellä mielelläni selitän lasteni syyksi, on pohjimmiltaan omaani." (s.87)

Aihealue on laaja. Tekstiä olisi mielestäni voinut tiivistää, näkökulmaa tarkentaa ja tyyliä yhdenmukaistaa. Mielestäni ajoittaisen yksityisen kokemuksen yleistämisen sijasta tekstissä olisi voitu keskittyä vain yksityiseen 'teoriaan perheestäni'. Pohdin myös peitenimien tarpeellisuutta omakohtaisessa kertomuksessa. Kirjan luettuani jäin miettimään lapsiperheiden mahdollista kuplautumista, mikä voi johtaa oman ajattelun kapeutumiseen ja suvaitsemattomuuteen muita ajatuksia ja elämäntapoja kohtaan. Maailma kaipaa ennakkoluulojen sijasta empatiaa ja hyväksyntää jokaiseen suuntaan.

"Perheiden välillä on vaikeasti ylitettävät muurit. Ehkä juuri se perheissä ja perheellisissä ärsyttää: joukko ihmisiä on sulkeutunut omaan kuplaansa ja vähät välittää muista." (s.243)

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Auli Viitala: Elämäni kansalaisena

Auli Viitala on syntynyt keskiluokkaan. Ominaisuus ei lähde hänestä irti, vaikka hän onkin sairastumisen ja avioeron jälkeen omien sanojensa mukaan köyhtynyt ja syrjäytynyt. Hän on nimittäin oman kokemuksensa mukaan saanut yhteiskuntaluokkansa ansiosta elämää varten paremmat valmiudet kuin moni muu.

Kirjassa pohditaan yhteiskuntaluokkia ja syrjäytymistä. Auli Viitala ottaa esimerkiksi omat vanhempansa ja kehitysvammaisen veljensä. Äidin kautta käsitellään koulumaailmaa, isän kautta työväenluokkaa ja veljen kautta luokattomuutta. Viitala mietiskelee omia etuoikeuksiaan, ihmisyyttä, oppimista, hyvän elämän määritelmää ja oikeutta olla oma itsensä. Kirjan ei ole tarkoitus olla tieteellinen tai päätyä mihinkään ratkaisuun.

Auli Viitala pohtii reiluutta. Miten palkka pitäisi maksaa, jotta kaikki saisivat mitä ansaitsisivat tai tarvitsisivat tai ovat osanneet itse itselleen neuvotella? Viitala miettii myös rahan tuomaa valtaa. Konkreettisena arkielämän esimerkkinä reilun kaupan banaanit. Jos on rahaa niin ihminen voi yksilötasolla valita, onko hän reilu vai epäeettinen. Viitala pohtii rahan aiheuttamaa rasismia. Rikkaat puhuvat siitä, kuinka Suomi tarvitsee ulkomailta työntekijöitä. Ei toki samaan asemaan, jossa he itse ovat, vaan alempaan asemaan ja työhön. Työväenluokkaiset vanhemmat kasvattavat lapsensa ahkeriksi ja tottelevaisiksi, kun taas keskiluokassa kasvatetaan kyseenalaistamaan ja toimimaan oman mielen mukaan.

Kirjassa todetaan, kuinka lasten elämä pyörii rahan ympärillä. Lapset ja nuoret jakautuvat kaveriporukoihin yhteiskuntaluokan mukaan, sillä keskiluokkaiset vanhemmat hankkivat lapsilleen rahalla harrastuksia ja köyhemmät lapset puolestaan hengaavat julkisissa tiloissa. Toimintaympäristö opettaa siihen kuuluvaa puhekieltä ja vaikuttaa myös lukutaitoon. Lapsilla on yhreiskuntaluokasta riippuen aivan eri käsitys itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Koulun vanhempainillatkin pyörivät rahan ympärillä, vaikka peruskoulun pitäisi olla maksuton. Tilanne vaikuttaa köyhempien vanhempien osallistumishaluun, mikä vähentää heidän vaikutusmahdollisuuksiaan.

Mielestäni Auli Viitalan teksti sisältää hyviä huomioita ja herättää ajatuksia. Ne ovat paikoin provosoivia, paikoin humoristisia. Mielestäni yhteiskuntaluokkiin liittyvässä keskustelussa, varsinkin poliittisessa päätöksenteossa, tärkeintä olisi se, että löydettäisiin yhteinen kieli. Yhteiskuntaluokkiin liittyvät käsitteet pitäisi määritellä ennen keskustelun aloitusta, jotta kaikki puhuvat samasta asiasta. Mielestäni hyvässä hengessä yhteistyöhön pyrkiminen on parempi ajatus kuin alentaminen, syrjiminen ja ennakkoluuloisesti suhtautuminen.